Saksalainen sello 2

Kun kello lähestyi iltakahdeksaa, kaduille alkoi ilmaantua baareihin ja kapakkoihin vaeltavia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka uskollisina kävivät kantapaikkoihinsa oluelle ja juttusille toistensa kanssa. Mrs. B oli sytyttänyt kynttilänsä ja avannut punaviinipullonsa. Nyt hänen sellostaan loihtimansa sävelet kantautuivat avoimesta ikkunaluukusta kadulle jalankulkijoiden ja miksei pyöräilijöidenkin korviin. Sävelet tavoittivat myös Gregorin, joka omiin ajatuksiinsa vaipuneena, harmahtavat hiukset sekaisin, ainaiset nuottipaperit kainalossaan ja kynä taskussaan, käveli ulkomuistista kantapaikkaansa juomaan Kölschiä, lempioluttaan, polttamaan tupakkaa ja paiskimaan töitä. ”Sinä teet liikaa töitä”, Otto ja kumppanit olivat eräänkin kerran todenneet päätään puistellen, ”kyllä elämässä pitäisi olla muutakin kun vain työ, esimerkiksi perhe.” Joutavuuksia, Gregor aina sanoi, mutta mitäpä Otto ja muut mistään mitään ymmärsivät. Hänen oli ollut pakko värväytyä sotaan, minkä takia oli menettänyt kaikkein kalleimpansa. Sen menetyksen katkera maku saattoi vieläkin nousta hänen suuhunsa. Työ oli ollut hänen pelastuksensa. Päivät hän työskenteli soitinverstaallaan erilaisten jousisoittimien parissa ja näin illan tullen, ja muulloinkin, hän poikkesi kantapaikkaansa Oton baariin säveltämään mitä milloinkin. Soittotunteja hän piti enää ani harvoin. Hän oli kävellyt jo niin monta kertaa Otolle, ettei hänen enää tarvinnut keskittyä matkantekoon vaan hän saattoi jo kävellessään keskittyä sävellyksiinsä. Nyt hänet keskeytti kuitenkin uudenlainen ääni. Joku soitti selloa ja tähän aikaan!

Mrs. B oli valinnut soitettavakseen kappaleen, jota ei ollut soittanut tai kuullut vuosikausiin. Se oli kappale, jota hän oli soittanut tässä huoneessa ennenkin. Oli hän joskus yrittänyt soittaa sitä Bostonissakin, mutta ei ollut koskaan päässyt edes A-osaa loppuun. Boston ei ymmärtänyt mitään niin hienosta musiikista. Tämä pieni saksalainen kaupunki Rheinin varrella sen sijaan ymmärsi tai oli ainakin joskus ymmärtänyt. Kotiinpaluunsa kunniaksi hän soittaisi koko sävellyksen alusta loppuun saakka. Kerta toisensa jälkeen soitto kuitenkin lakkasi. Ahdistuneena Mrs. B huomasi, ettei enää muistanut miten B-osa alkoi. Kuinka hän oli voinut unohtaa sydämensä säkeet?

Kesti hetken ennen kuin Gregor tajusi mitä kuuli. Jokainen soitin oli taideteos ja sitä mestarillisempia niistä tuli mitä paremmin soitinrakentaja tunsi soittajan. Kuinka kauniisti tuo sello soikaan, hän ajatteli jännittyneenä ja nosti äkkiä katseensa kohti vanhaa koulurakennusta. Kuka tuolla soitti tähän aikaan? Hetken epätietoisuuden jälkeen hän lähti harppomaan kohti musiikkiopistoa kaivellen taskustaan avaimia. Ilta oli jo hämärä, mutta katulamput valaisivat hänen tietään hieman syrjemmässä sijaitsevalle pääsisäänkäynnille. Epäuskoisena hän pysähtyi aulaan ja kuunteli rakennuksessa aavemaisina kaikuvia säveliä. Musiikki alkoi aina uudelleen ja uudelleen alusta. Kyse ei ollut siitä, etteikö Gregor olisi tunnistanut tuota sävelmää vaan siitä, ettei hän voinut uskoa todella kuulevansa sitä. Pelko häivähti hänen mielessään; ehkä olisi viisainta vain antaa olla ja lähteä kiireesti pois. Joskus hän todella pelkäsi tulevansa hulluksi. Portaat toiseen kerrokseen loppuivat kuin yllättäen. Hän seisoi siis toisen kerroksen leveällä kivikäytävällä seuranaan oma pitkä varjonsa ja epätodelliset säkeet. Hän astui hiljaa onnellisten muistojen oven taakse ja avasi sen äänettömästi. Kuuntele tätä! Tiedän miten se jatkuu.

Hän pystyi tuskin hengittämään. Hän katseli huoneessa istuvaa naista kuin hetkellistä, epätavallisen elävää muistikuvaa, hallusinaatiota, joka haihtuisi minä hetkenä hyvänsä jättäen jälkeensä, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin, kipeän ikävän – epätoivostaan turtuneen surun. Mutta näky ei haihtunut pois. Pitkät, herkät sormet painelivat sellon kieliä ja loihtivat ilmoille sulavin, jämäköin jousenvedoin intohimoisia säveliä. Tumman eebenpuun värinen paksu, tuuhea tukka oli sitaistu sotkuiselle nutturalle niskaan. Nutturasta karanneet kesyttömät hiussuortuvat verhosivat naisen kasvoja juuri sen verran, että ne houkuttelivat kättä siirtämään ne syrjään. Mutta se ei jäisi vain siihen, sipaisuun, Gregor tiesi. Hiukset olivat sametinpehmeät. Niiden ylellisyydentuntu viekoitteli upottamaan sormet kokonaan tuohon tummaan pehmeyteen, rutistamaan niitä, aistimaan niiden sileyden ja tuoksun, tuntemaan huulilla noiden tummien kulmien aistikkaan kaaren, paksujen ripsien karheuden ja voiman, kyömyn nenän, korkean poskipään ja vihdoin täyteläiset huulet; hänen huulensa, raikkaan suudelman kuin aamukasteen. Gregor melkein vapisi onnen ja epätoivon kourissa. Noiden huulien suloihin kätkeytyi kuitenkin kavala kirous – jokainen suudelma niiden jälkeen oli vain haalea muistutus niiden täydellisyydestä. Ei ollut mitään niin lohdutonta kuin suudelma, joka ei ollut hänen. Kyyneleet sumensivat naisen ja sellon ääriviivat. Samassa nainen lakkasi soittamasta ja Gregor sulki murtuneena silmänsä. Hän oli menettänyt näkynsä. Voi miksi hänen piti vielä niin monen vuoden jälkeen kokea tällaista kärsimystä. Juuri kun hän oli luhistumaisillaan lattialle, herkät sormenpäät hyväilivät hänen kasvojaan ja pyyhkäisivät sameat kyyneleet mennessään. ”Kaiken he minulta veivät, vaan eivät sittenkään tätä hetkeä”, naisen matala ääni sanoi.

Gregor haukkoi henkeään, eikä ollut uskoa korviaan. Vuosia, vuosia hän oli toivonut kuulevansa tuon tummanpehmeän äänen korvissaan, mutta turhaan. Uskaltamatta avata silmiään hän hamusi naisen syliinsä ja vasta tunnettuaan tutun rinnanpainon, tutun rutistuksen, täydellisen suudelman hän uskalsi avata silmänsä ja kuiskata julki salaisuuden, kielletyn jumalattarensa nimen: ”Esther.”