Saksalainen sello

 

Saksalainen sello

Se päivä, jona Mrs. B saapui saksalaiseen, Rheinin varrella sijaitsevaan pikkukaupunkiin, oli helteinen loppukesän perjantai. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta taittaen matkaansa varmana ja tottuneena. Mrs. B ei oikeastaan ollut koskaan kertonut miehelleen milloin ja miksi oli muuttanut Yhdysvaltoihin. Syyt tuntuivat päivänselviltä, tarpeettomilta lausua ääneen. Pikkukaupunki oli elpynyt hämmästyttävän hyvin toisen maailmansodan kurimuksesta, vaikka toisaalta (Mrs. B huomasi ajatella) tuosta ajasta oli kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta. Mrs. B oli asunut Bostonissa jo vuosia – ja tavannut Mr. B:n. Pikkukaupungin kadut olivat siistit ja puhtaat, nukkekotimaiset talot reunustivat puikkelehtivia katuja ja niiden huolitellut pikkupuutarhat ja pihat toivat näkymään vihantaa vehreyttä ja kauniin kirjavaa kukkaloistoa. Kahvilat olivat levittäneet katukivetykselle, kävelykadun puolelle, tuoleja ja pöytiä, ja niihin oli istahtanut muutamia ihmisiä nautiskelemaan aurinkoisesta iltapäivästä sekä kahvista ja kermakakusta. Eräs olkihattupäinen pyylevä vanha herra oli sytyttänyt sikarinkin ja lueskeli verkkaisesti edellisen päivän lehteä, jonka joku oli jättänyt katukahvilan tiskille. Suurin osa ihmisistä oli Mrs. B:lle tuntemattomia.

Vastakkaisella puolella katua, hattuliikkeen ovella, kaksi nuorta tyttöä kiisteli kipakasti keskenään. Vanhempi tytöistä sai tarpeekseen ja meni sisälle. Nuorempi, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen, jäi harmistuneena kadulle ja katseli otsa kurtussa toisella puolella kävelevää Mrs. B:tä ja tämän kantamuksia. Huomaamattaan Mrs. B hymyili tytölle myötätuntoisesti – hänkin oli joskus riidellyt siskonsa kanssa, mutta siitä oli jo kauan. Sisko oli kuollut vuosia sitten. Tuon hattuliikkeen omisti kerran herra Pfeffer, ja hänen vanhimmasta pojastaan, Isaacista, piti tulla hänen seuraajansa, mutta he molemmat katosivat kristalliyönä, eikä heistä sen koomin kuultu eikä nähty. Monen mutkan kautta hattuliike oli lopulta ajautunut erään hollantilaisen kelpo hatuntekijän omistukseen ja oli siis olemassa vieläkin. Monien muiden liikkeiden ja pikkuputiikkien kohtalo ei kuitenkaan osoittautunut yhtä valoisaksi, aivan kuten ei monien ihmistenkään. Kovin harva tätä Rheinin varrella kasvavaa pikkukaupunkia koskevista uutisista ylsi Yhdysvaltoihin. Valtameren yli lensi vain satunnaisia tiedon rippeitä. Aluksi muutama tuttu nimi ja lopulta ei yhtään mitään. Mutta mitäpä Mrs. B:n kaltaisen bostonilaisen kotirouvan tarvitsi tietää tämän kaupungin asioista – ei yhtään mitään. Juuri siksi Bostonin lehdet kirjoittivat uusista bostonilaisista kouluista, sairaaloista, virastoista, onnettomuuksista, virkamiehistä ja ihmisistä jotka olivat jotakin. Mrs. B tiesi niistä, koska hän, aivan kuten tuhannet muutkin bostonilaiset kotirouvat, luki lehden joka päivä. Useimmiten hän luki lehden yksin, taitteli sen välinpitämättömänä kokoon ja jatkoi askareitaan aivan kuin ei olisi koko lehteä lukenutkaan. Hänellä ei ollut Bostonin asioihin mitään lisättävää, eikä Bostonilla ollut lisättävää hänen elämäänsä – se oli antanut jo osansa.

Kaksi vanhempaa rouvaa tuli juuri ulos Odilan kukkapuodista. Toinen rouvista (hän, joka oli sonnustautunut pastellinväriseen mekkoon) taukosi hetkeksi keskustelun havaitessaan ohikulkevan naisen kantamuksineen. Kun nainen oli mennyt ohi, hän kumartui ystävättärensä puoleen ja kuiskasi jotakin. Kello oli noin kolme iltapäivällä ja päivällinen alkoi olla ohitse. Jotkut perheet olivat pukeutuneet huolellisesti ja siististi ja lähteneet kaupungille kävelylle. Erityisesti vanhemmat rouvat, kuten äskeiset kukkienostajatkin, vierailivat ystäviensä luona tai lähtivät ulos kahville ja kermakakulle. Kaiken kaikkiaan kaupungissa vallitsi vielä hillityn leppoisa tunnelma, vaikka päivällisrauha olikin lopuillaan. Lapset hillitsivät vielä leikkejään ja aikuisetkin alkaisivat meluisimmat askareensa vasta kello kolmen jälkeen. Mr. B piti kovasti hiljaiselosta ja mandariineista. (Mrs. B ei voinut sille mitään, että mahonkiset huonekalut, kuten se pöytä, jota kaksi miestä juuri kantoivat ulos pienkerrostalon ovesta, toivat hänen mieleensä mandariinit.) Bostonissa ei ollut yleistä päivärauhaa kuten Saksassa. Mrs. B pysähtyi ajatuksissaan katselemaan kukkapuodin ikkunaa ja pastellinväriseen mekkoon sonnustautunut rouva vilkaisi taakseen. Kovin moni asia oli muuttunut, Mrs. B huomasi ja havahtui taas jatkamaan matkaansa.

Aurinko lämmitti unettavasti ihoa. Kiitollisuudentunne, johtuen hatun leveästä lieristä, häivähti Mrs. B:n mielessä. Hattu ei ehkä ollut muodikkain mahdollinen, mutta senkaltaisilla seikoilla ei koskaan ole ollut merkitystä tämän bostonilaisen kotirouvan elämässä. Mrs. B kääntyi kadun kulmasta vasemmalle ja seuraavasta oikealle. Hänellä ei ollut karttaa, mutta kulku kävi vaistonvarassa eteenpäin. Maisemat olivat todellakin muuttuneet.

Edessä kyyhötti vanha, hylätyn näköinen koulurakennus. Mrs. B pysähtyi. Yhtäkkiä ympäristö tuntui epätodelliselta aivan kuin se kuuluisi eri aikaan kuin hän. Auringonvalo oli äkkiä piinaavan kirkas ja kuuma. Hänen sydämensä löi epätasaisesti. Edestakaisin huristelevat Volkswagenit häiritsivät häntä. Hän haukkoi henkeään. Auringonpistos tai liian vähän nestettä, Mrs. B ajatteli kovin amerikkalaisesti. Hänen oli päästävä pois kadulta. Sen kummemmin asiaa pohtimatta hän poikkesi kohdalle sattuneeseen baariin ja tilasi oluen. Hän maisteli Kölschin tuttua väkevää makua baaritiskillä, ja sitä mukaa kun oluen raukea vaikutus levisi hänen raajoihinsa, hymy nousi hänen huulilleen. Kölsch on tuttu juoma turisteillekin, baarimikko pisti vaistomaisesti merkille kuivaillessaan oluttuoppeja. Muutamat muutkin baarissa oleskelevat miehet pistivät amerikkalaisen naisturistin merkille, mutta eivät antaneet hänen tietämättömyytensä paikallisista tavoista häiritä ajatuksiaan tai keskustelujaan sen kummemmin. Äkkiä Mrs. B:n ilme sulkeutui ja suu vääntyi vastenmielisyydestä mutrulle. Hän kolautti tuopin tiskille, sopersi baarimikolle anteeksipyynnöntapaisen ja maksoi kiireesti: ”Pitäkää loput.” Yksi baarin perukoilla istuvista miehistä havahtui irti tutkimistaan nuottiriveistä ja katsahti terävästi ovelle, josta kukallinen hameenhelma livahti juuri ulos. Hänen päässään soinut sinfonia särkyi ja sävelten seasta soljahteli huudahdus, Kuuntele tätä! yhä uudestaan ja uudestaan. Sävelet olivat sekaisin. Ahdistava tunne puristi hänen rintaansa. Hän suorastaan vihasi tuota amerikkalaista naisturistia, joka oli pilannut hänen työnsä. Huokaisten hän laski katseensa takaisin nuotteihinsa ja siemaisi pitkän kulauksen omasta Kölschistään. Kuuntele tätä!

Kuuma ilma löyhähti Mrs. B:tä vasten hänen astuessaan kiireesti ulos baarista. Hän veti syvään henkeä kuin yrittäen estää pyörtymistä ja alkoi kävellä nopeasti kohti hotelliaan. Enää muutama kadunkulma ja hän olisi perillä. Se oli hyvä, koska kantamukset alkoivat jo painaa, ja hän tarvitsisi muutenkin lepoa. Ehkä ilmanala oli erilainen kuin Bostonissa, Mrs. B järkeili, niinhän sen täytyi olla. Mr. B oli aina ollut sitä mieltä, että Mrs. B:llä oli herkkä terveys, eikä Mrs. B ollut koskaan sanonut siihen mitään. Mr. B oli ollut melko käytännöllinen mies, mutta ei täysin tietämätön hengenasioissakaan. Sen tähden hän oli pannut merkille joitakin pikkuasioita vaimostaan.

Viimein Mrs. B saapui hotellilleen, joka oli arvioitu kolmen ja puolen tähden arvoiseksi, ja astui helpottuneena sen viileään, ilmastoituun eteisaulaan. Kadun vastakkaisella puolella pienen, vanhan baarin terassilla istuskellut vanhus pisti tapauksen merkille ja näytti taas keskittyvän kuuntelemaan sisältä kantautuvaa kiistelyä: hänen poikansa omisti paikan, eikä koskaan ollut tyytyväinen mihinkään.

Mrs. B kirjautui huoneeseen 120. Pikkolo tarjoutui auttamaan matkatavaroiden kanssa, mutta Mrs. B pudisti päätään. Hän nousi vaivalloisesti sinisellä matolla pehmustetut portaat ylös ja raahasi kantamuksensa käytävän päähän asti, josta viimein löysi huoneensa. Huone oli mukavannäköinen kahdenhengenhuone, jonka sisustus oli sinisen ja vihreän sävyinen. Ainoa ikkuna antoi kadulle ja sen edessä oli tumma, jykevä puupöytä. Pikkuasiat olivat olleet pikkuasioita, mutta niiden ansiosta Mr. B oli tehnyt sen johtopäätöksen, että Mrs. B:n sairaus oli salaisuus, joka liittyi jotenkin siihen selloon, jonka Mrs. B nyt laski koteloineen jykevälle puupöydälle ja nojasi siihen voipuneena ulos katsellen. Mr. B oli kuollut vuosi sitten.

Mrs. B huokaisi ja alkoi asettua huoneeseen. Jokin painoi hänen mieltään, eikä hän ollut enää kovinkaan varma päätöksestään. Oliko ylipäätään viisasta, että kodin turvaan ja miehensä huolenpitoon tottunut nainen lähtee yksinään matkustelemaan vailla minkäänlaista seuraa. Ehkä Mr. B:n poismeno oli sekoittanut hänen päänsä ja saanut hänet tekemään juuri sen matkan, jota hänen ei ehkä koskaan olisi pitänyt tehdä. Mrs. B asetteli vaatteitaan tilavaan vaatekaappiin ja muisteli kuinka kiihdyksissään oli pakannut niitä muutama päivä aikaisemmin. Kaikki siteet Bostoniin olivat menneet Mr. B:n myötä kirkon harmaaseen multaan. Miehen sukulaiset olivat luvanneet auttaa häntä, mutta todellisuudessa hänellä ei ollut enää ketään eikä mitään, paitsi sello ja nyt haudoistaan ylös pyrkivät aaveet. Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi omassa elämässään. Tämä kaikki olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten, hän ajatteli, tai jättää kokonaan tekemättä.

Puoli viiden jälkeen Mrs. B oli saanut purettua matkatavaransa, avannut sellokotelonsa ja sulkenut sen saman tien, levännyt vartin ja siistiytynyt sitten lähteäkseen kaupungille kävelylle. Hän laskeutui alas hotellin aulaan ja tilasi siellä olevasta baarista kahvin ja sämpylän. Baarissa oli juuri sillä hetkellä melko hiljaista, mutta yleensä ottaen hotellissa kävi suhteellisen paljon asiakkaita. Baarimikko soitti turistien (ja luultavasti omaksikin) iloksi Elvistä ja nuori tarjoilijatar istuskeli jouten baaritiskillä lueskellen jotain aikakauslehteä. Mrs. B maistoi kahviaan ja yritti muistaa tilasiko hän sen englanniksi vai saksaksi. Niin hölmöä kuin se olikin, hän oli ostanut lähtiessään matkaoppaan, jossa oli keskeisiä saksankielisiä lausahduksia, kysymyksiä ja tervehdyksiä. Mrs. B oli selvästikin ollut hermostunut ja nyt, istuessaan siinä syömässä välipalaa, hänen sydämensä löi jännittyneenä, mutta ajatukset harhailivat tyhjänpäiväisinä ja sekavina vyyhteinä hänen päässään aivan kuin hän ei suostuisi ajattelemaan sitä mitä tosiasiassa ajatteli. Yksi asia oli kuitenkin varma, katuminen ei häntä enää hyödyttänyt.

Tunnin aikana säässä ei ollut tapahtunut juurikaan muutoksia. Ainoastaan tuulenhenki oli vähän herännyt. Mrs. B lähti hotellin ovelta oikealle, eli siihen suuntaan josta oli tullutkin, ja vastakkaisella puolella katua olevalla terassilla edelleen istuskeleva vanhus laittoi senkin merkille seuraten katseellaan pitkään amerikkalaisen turistin menoa. Fritz, baarin omistaja, tuli pyyhe olalla terassille venytellen käsiään hartaasti kohti taivasta ja virkkoi terävällä, tapansa mukaisesti hieman kärttyisällä äänellä isäukolleen: ”Lara tuo lapset tänne viikonlopuksi. Sinä lienet joutilas vahtimaan niitä.” Kysymys, joka vain vaikutti kysymykseltä, lausuttiin käskevään sävyyn. Vanhus hymähti ja nyökytteli huulet mutrulla; hänellä ei ollut lastenlasten vahtimista mitään vastaan, mutta ei hänellä liioin ollut vaihtoehtojakaan. Samassa amerikkalainen naisturisti katosi baarinpitäjän suuren mahan taakse, pois vanhuksen näkökentästä. Fritz vilkaisi isänsä katsomaan suuntaan, hymähti ja meni takaisin sisälle.

Mrs. B seisahtui katselemaan keltaista, hylättyä koulurakennusta, juuri sitä samaista, jonka hän tullessaan ohitti, mutta tällä kertaa lähempää. Rakennus oli kolmikerroksinen ja siinä oli suuret, valkeapieluksiset ikkunat sekä ruskea tiilikatto. Tosin lähes kaikki ikkunat ja ovet oli laudoitettu umpeen ja sisäpihalle johtava korkea rautaportti oli lukittu kettingillä ja munalukolla. Lukko ja kettinki olivat melkein yhtä ruostuneita kuin porttikin. Mrs. B tarttui portin rautaisiin koristeisiin ja painoi otsansa sitä vasten nähdäkseen sisäpihan paremmin. Piha oli yhtä hoitamaton ja ränsistynyt kuin rakennuskin – kuin Mrs. B:n muistot. Hän tuijotti liikuttuneena sisäpihalle aivan kuin olisi nähnyt siellä leikkiviä koululaisia tai yleensä jotain elämää. Samassa hänet havahdutti takaisin todellisuuteen kohtelias miesääni, joka tiedusteli saksaksi etsikö rouva jotakin tiettyä? Mrs. B oli hetken niin hämillään, ettei saanut sanaa suustaan vaan tuijotti mykkänä vaaleatukkaista jo kolmenkymmenen ylittänyttä miestä. ”Entschuldigen Sie, ette taidakaan olla paikallisia”, mies lausahti englanniksi ja hymyili ystävällisesti. Juuri ennen kuin mies aikoi kysyä saman ranskaksi, Mrs. B sai kielensä takaisin ja vastasi, että hän oli juuri saapunut kaupunkiin ja sattui näkemään tämän vanhan rakennuksen. ”Muistan tämän rakennuksen”, hän mutisi puoliääneen saksaksi. Mies katsoi pitkään Mrs. B:tä ja veti savut tupakastaan: ”Muistatte?”

”Ja, mutta siitä on kauan. Tämä on ollut koulu joskus?” Mrs. B teki kädellään vähättelevän eleen ja hymyili iloisesti. Mies kohotti tupakkaa pitelevän kätensä kuin ranskalainen ja lausahti teatraalisesti: ”Toden totta, niin onkin! Ja minä olen Klaus Müller, pianonsoitonopettaja. Hauska tutustua… Mrs. B.” Klaus kertoi antavansa yksityistunteja muutaman muun soitonopettajan kanssa pienimuo­toisessa musiikkiopistossa, joka toimi kyseisen koulurakennuksen tiloissa. Mrs. B näytti niin haltioituneelta, että Klaus lupasi esitellä tilat hänelle, jos häntä vain kiinnosti. Musiikkiopisto sijaitsi koulurakennuksen päädyssä, josta useita luokkahuoneita oli kunnostettu toimistoja, soitonharjoittelua, lipunmyyntiä, kahviota ja paria pientä konserttisalia varten. Sieltä täältä kuului eri instrumenttien soittoa. Käytävät olivat kiviset, korkeat ja tilavat. Sisäpihalle antavat ikkunat olivat suuret ja laskivat sisään valkoista valoa kuin balettitanssin humua. Mrs. B henkäisi syvään täysin sanattomana. Klaus hymyili vinosti. Hänestä oli käsittämättömän mukava nähdä jonkun ihastuvan tähän vanhaan, musiikin pyhittämään rakennukseen. ”Soitatteko te kenties jotain instrumenttia?” Klaus kysäisi vetäisten viimeiset savut tupakastaan ja nakkasi tumpin avoimesta ikkunaluukusta ulos. Mrs. B hymyili jostain selittämättömästä syystä ujosti kuin koulutyttö eikä kehdannut katsoa nuorempaa miestä silmiin: ”Kyllä vain, selloa.” Klaus ajatteli, että nainen oli viehättävä: ”Vai selloa? Hieno juttu. Meiltä löytyy täältä muutama joutilas yksilö tällä hetkellä. Haluaisitteko ehkä soittaa hieman?”

”Voi ei se ole tarpeen. Minulla on oma sello mukanani, hotellilla”, Mrs. B vilkaisi käytävän seiniä ja kattoa aivan kuin olisi etsinyt jotain. Hän ei lähtenyt minnekään ilman selloaan. Klaus ikään kuin arvasi sen, eikä se ollut mikään ihme, koska hänellekin musiikki oli kaikki kaikessa, elämisen ehto kuten ilma. Siispä Klaus ehdotti Mrs. B:lle seuraavaa; kello puoli seitsemän jälkeen ei enää pidetty soittotunteja, jolloin opisto oli tyhjä (lukuun ottamatta muutamia satunnaisia kokouksia toimistohuoneissa tai aikaa tappavia soitonopettajia). Mrs. B voisi joku ilta tulla soittamaan, jos haluaisi. Mrs. B kiitti ilahtuen ja lupasi harkita asiaa.

He nousivat toiseen kerrokseen, joka oli säilytetty lähestulkoon kokonaan alkuperäisessä asussaan. Leveän kivikäytävän lattia oli mustavalkoista salmiakkikuviota, seinät olivat valkoiset ja luokkien ovet olivat tummaa puuta. Klaus kertoili jotain rakennuksen ja musiikkiopiston historiasta (opisto oli toiminut näissä tiloissa jo ennen sotaa), mutta Mrs. B ei kuullut sanaakaan. Hänestä tuntui, ettei ilma kulkenut kunnolla keuhkoihin ja sydänkin löi vain joka toisen kerran. Harras, äänetön hiljaisuus laskeutui käytävään, eikä sitä rikkonut kuin kivilattiaan kajahtelevat innostuneet nuoren naisen askeleet, papereiden kahina, hengitys ja oven aukeaminen. Tämä luokkahuone, jossa oli tummunut, kiiltävä puulattia, suuret ikkunat ja peilit, vain muutama tuoli ja nuottiteline, pöytä, oli todellakin olemassa, mutta tyhjä. Typertyneenä ja pettyneenä Mrs. B nojasi ovenripaan, mutta ei siirtänyt katsettaan. ”Kuulkaahan, minulla alkaa kohta tunti, mutta jos olette kiinnostunut tästä luokasta, niin valintanne on vähintäänkin onnistunut. Tässä luokassa on mainio akustiikka. Kas tässä toimiston numero, soittakaa ennen seitsemää ja kysykää minua, jos siis haluatte tulla tänne soittamaan”, Klaus vilkaisi kelloaan; vartin yli viisi, ”olenkin jo myöhässä. Anteeksi, osaattehan…”

”Voi kyllä! Menkää vain, ja kiitos”, Mrs. B lausui kohteliaasti virheettömällä saksankielellä. Hän oli keskustellut koko ajan saksaksi ilman mitään ongelmia. Se oli ihmeellistä, mutta ei lainkaan niin ihmeellistä kuin tämä luokkahuone. Hän ei ollut puhunut saksaa lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Pianonsoitonopettajan kiireiset askeleet katosivat alakertaan. Mrs. B asteli keskelle tyhjää luokkahuonetta. Hiljaisuus laskeutui hänen ympärilleen kuin tomu ja ajan aaveet hiipivät huoneeseen. Hitaasti kuin kuunnellen jotakin Mrs. B antoi katseensa vaeltaa ikkunoista tuoleihin ja nuottitelineisiin, oveen ja pöytään. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä eikä huone lakannut pyörimästä, vaikka hän itse pysähtyikin. Ääniä, kuvia, aaveita kieppui hänen ympärillään. ”Loistavaa!” Mrs. B tunsi pyörtyvänsä hetkenä minä hyvänsä. Tyhjä tuoli ilkkui häntä. Tyhjä nuottiteline ilkkui häntä. Mitä ihmettä hän kuvitteli löytävänsä täältä? Mitä hän luuli jääneen jäljelle? Mrs. B juoksi horjuvin askelin autioon käytävään ja avasi kiireesti ikkunaluukun. Hänen oli pakko saada raikasta ilmaa, mutta edes helpottava tuulenvire ei kyennyt estämään kummallista, kuivaa itkua, joka pakotti ohimoita ja ahdisti kurkkua. Niin kauan aikaa oli kulunut ja niin vähän kyyneleitä oli jäljellä.

Saatuaan itsensä jälleen kokoon, Mrs. B poistui määrätietoisesti vanhasta koulurakennuksesta taakseen vilkuilematta. Kokemus oli yllättävä ja sitäkin voimakkaampi. Jotakin senkaltaista oli kyllä ollut odotettavissakin, mutta äsken koettu ylitti kaikki Mrs. B:n odotukset. Hän oli ollut niin jännittynyt koko matkan ajan ja ennen sitä. Hän suorastaan harppoi pitkin katuja ja ohitti monia kummastuneita kävelijöitä. Kauppojen ja putiikkien näyteikkunat yrittivät houkutella ostoksille, mutta Mrs. B vain harppoi eteenpäin kysymysten jyskyttäessä hänen kipeytyneessä päässään. Kaupunki oli muuttunut. Paljon vanhaa oli tuhoutunut tai hävinnyt ja tilalle oli tullut uutta ja vierasta. Mrs. B päätyi pieneen puistoon ja istuutui sinne varjoisalle penkille.

Päivä oli taittumassa illaksi ja puistoon alkoi ilmaantua nuoria pareja, jotka olivat menossa illalliselle tai tulleet vain haukkaamaan hieman happea. Siistiin ulkoiluasuun pukeutunut nuorimies talutti käsipuolessaan pastellin­väriseen ja kellohelmaiseen mekkoon sonnustautunutta tyttöä. He olivat juuri menneet kihloihin ja olivat nyt matkalla illalliskutsuille, jonne oli tulossa useita sukulaisia molemmin puolin. Tyttö katsahti loistavilla sinisillä silmillään tuoretta sulhastaan ja hymyili tälle säteilevästi. Kuinka onnellinen hän olikaan! Hän oli löytänyt sen oikean ja mennyt kihloihin tämän kanssa, mikä edelleen tarkoitti sitä, että hän tulisi saamaan kaiken mistä oli ikinä unelmoinut; miehen, perheen, kodin, auton, kodinkoneita – lista jatkui loputtomiin. Ja kuten kaikki onnensa hurmiollisilla kukkuloilla olevat ihmiset hän katsahti säteilevästi myös jokaiseen vastaantulijaan, kuten varjoisella puistonpenkillä istuvaan Mrs. B:hin, jakaen onnensa lämpöä heillekin. Hän ikään kuin luovutti onnentunnetta kaikille tarvitseville. Jopa Mrs. B tunsi olonsa helpommaksi ja selkeämmäksi hänen hymynsä ansiosta. Lopultahan kaikesta oli niin kauan, eikä jäljellä ollut enää kuin muistot. Miksi hän surisi onnellisia muistojaan? Nehän olivat hänellä; ne olivat hänen omiaan, eikä kukaan voinut viedä niitä häneltä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Mrs. B ajatteli onnellisia muistojaan ja huomasi, että niiden ajatteleminen teki paljon kipeämpää kuin yhdenkään surullisen muiston. Onnellisuus oli elettynä hetkenä, kuten juuri kihlautuneen nuorenparin iltakävely puistossa, mitä huumaavin ja kaikkivoipa olotila, mutta muistona ei liene lohduttomampaa kuin kadotettu onni. Mrs. B oli unohtunut katselemaan ei-minnekään alakuloisesti hymyillen.

Hetken kuluttua Mrs. B nousi ja suuntasi tyynesti kulkunsa kohti pikkukaupungin hiljaisinta joenrantaa. Tämän matkan tarkoitus oli alusta asti ollut hänelle epäselvä. Hän oli toiminut lähinnä vaistonvaraisesti; ostanut lentoliput, pakannut, sulkenut hitaasti pienen huoneensa oven ja vain lähtenyt ikään kuin viimeiselle matkalleen. Siltä hänestä oli tuntunut, kun hän oli noussut koneeseen ilman mitään käsitystä siitä, mitä hän perillä tekisi. Missä ylipäätään oli perillä? Hän osti kukkakojusta viisi valkoista gerberaa, yhden kullekin. Mr. B oli kuollut vuosi sitten ja kaikki asiat siltä osalta olivat jo järjestyksessä. Mrs. B:lle ei jäänyt paljon, mutta hän tulisi toimeen, kunhan löytäisi jossain vaiheessa työpaikan. Hänen tulisi itse elättää itsensä vastaisuudessa, koska miehen sukulaisten avustuksetkin loppuisivat aikanaan, eikä niiden vastaanottaminen ollut missään vaiheessa tuntunut mieluisalta. Miehen sukulaiset eivät olleet hänelle mitään velkaa, eikä hän ollut koskaan aikonut jäädä heidän velvollisuudekseen. Mrs. B oli astunut matalasta, takorautaisesta portista hiljaiselle kirkkopihalle ja pysähtyi sen perukoille pystytetyn muistokiven eteen; kivi oli omistettu sodan uhreiksi joutuneille siviileille. Tumma kivi kimalteli herkästi auringonvalossa ja etäältä kuului kadun ääniä, kaupungin eloa, lasten ilkamointia. Se hetki olisi voinut yhtä hyvin olla juuri silloin kuin yli kaksikymmentä vuotta sitten, ennen sotaa. Erotuksena vain se, että nyt Mrs. B oli yksin ja silloin hänellä oli ollut perhe. Missä ikinä lienettekin, Mrs. B ajatteli äitiään, isäänsä, siskojaan ja veljeään ja laski gerberat muistokiven juurelle, tietäkää, että en ole unohtanut. Hän hiljentyi pitkäksi toviksi muistokiven äärelle, eikä hän voinut olla ajattelematta kaikkia niitä menetyksiä, joita hän oli kauan sitten kokenut. Kiven juurella oli useita kimppuja, joiden joukossa helotti toinenkin, auringonkeltainen gerberakimppu; Mrs. B:n lempikukkia. Joskus hän oli löytänyt noita kukkia mistä milloinkin; kerran pyykkikoristakin! Mutta niille muistoille hän sai viedä kukkaset sydämensä haudalle. Keltaisia gerberoita oli kuusi.

Kello oli jo yli kuusi illalla, mutta Mrs. B ehti vielä ostamaan itselleen muutamia henkilökohtaisia tarvikkeita sekä punaviinipullon ja kynttilöitä. Nälkä väänsi jo hänen vatsaansa ja hän kiiruhti hotellille. Hän tilasi ruuan huoneeseensa ja suorastaan ahmi sen suuhunsa. Alhaalta kadulta kuului aikuisten melua ja lasten iloisia ääniä ja välistä vähän itkuakin. Mrs. B vilkaisi alas ikkunasta ja näki kolmen lapsen temmeltävän vastakkaisen baarin terassilla ja kahden miehen, keski-ikäisen ja möhömahaisen sekä kumaraisen vanhuksen, kiistelevän keskenään ja välistä komentavan lapsia. Mrs. B siveli hellästi pöydällä lepäävää sellokoteloa. Hän aukaisi kotelon ja katseli huolellisesti sen sisältöä. Kaikki oli kunnossa, hänen sellonsa oli ehjä; hänen ainutlaatuinen sellonsa. Kello läheni jo seitsemää, eikä Fritz pitänyt enää soveliaana, että lapset olivat ulkona baarin terassilla. Vanhus virkkoi siihen, etteivät tenavat asiakkaita häiritse, kun ei niitä lainkaan olekaan. ”Tuhat tulimmaista!” Fritz menettäisi kohta hermonsa. Lapset leikkivät juuri piilosta, kun jostain ylhäältä alkoi laskeutua säveliä kuin syksyn lehtiä. ”Opa!” lapset huusivat ihmeissään ja riensivät isoisänsä luokse, ”kuka soittaa noin?” Vanhus nosti nuorimmaisen, vasta kaksivuotiaan, syliinsä ja hymyili tietävästi luoden harmaan katseensa ylös johonkin hotellin ikkunaan: ”Hän on yksinäinen soittoniekka, joka soittaa surunsäveliä. Jokainen hänen sellonsa kieli kätkee monta salaisuutta. Katsokaahan lapset, hänen sellonsa on aivan ainutlaatuinen. Se on tehty rakkaudesta ja ikuisuuden lupauksista vain hänelle. Se on aito saksalainen sello. Mutta soittoniekka kadotti sellonrakentajansa kauan sitten…”

Mrs. B aikoi avata punaviinipullonsa ja sytyttää kynttilät. Hän juhlistaisi tämän illan kotiinpaluun iltanaan, vaikka koti olikin ehkä hieman kyseenalainen nimitys tälle Rheinin varrella sijaitsevalle pikkukaupungille kaikkien niiden menetysten ja poissa olleiden vuosien jälkeen. Hän soittaisi selloaan koko yön! Vaikka eihän se olekaan mahdollista, hän ymmärsi samassa. Hotellissa tulee yleinen hiljaisuus aivan pian. Hurja suunnitelma käväisi Mrs. B:n mielessä. Hän vilkaisi kelloaan; jo yli seitsemän! Ehkä hän ehtisi vielä. Pieni toivon väre sydämessään hän kiiruhti hotellin eteisaulaan. Vastaanottovirkailija ojensi hänelle puhelimen ystävällisesti hymyillen. Puhelin hälytti pitkään ja hartaasti. Mrs. B rypisteli käyntikorttia kädessään. Vastaa, hän aneli mielessään. Pitkän hetken päästä puhelimeen vastattiinkin väsyneesti: ”Musiikkiopisto, Klaus Müller.”

Kello oli jo melkein kahdeksan, kun Mrs. B:n kiireiset askeleet kajahtelivat musiikkiopiston toisen kerroksen leveällä kivikäytävällä, nuottipaperit kahisten kainalossaan. Yllättävän riemun vallassa hän tempaisi tutun luokkahuoneen tumman puuoven auki ja sytytti sinne valot. Klaus oli saanut kuulla pitkän, mutta hätäisesti lyhennellyn tarinan siitä kuinka Mrs. B oli joskus nuorena käynyt soittotunneilla juuri tuossa samaisessa luokkahuoneessa, jossa he olivat piipahtaneet aikaisemmin ja nostalgisuuden nimissä soitonopettaja oli luvannut, että Mrs. B sai tulla opistolle soittamaan selloaan koko yöksi ja nukkua toimiston yhteydessä olevassa pienessä huoneessa.

JATKUU TÄÄLLÄ: Saksalainen sello 2