Vanhus ja lapsi

Vanhus ja lapsi

Vanhus keitti lieden ääressä kahvia. Raidallinen kissa kiehnäsi hänen jaloissaan. Hän työnsi kissan kauemmaksi ja tupisi sille: ”Äläs kiehnää siinä nyt”, mutta kissa tuli aina vain uudestaan kiehnäämään. Se tiesi, että sinnikkäällä kiehnäämisellä ja puskemisella irtosi aina lopulta jokin makupala. Nytkin vanhus kyllästyi. Hän nappasi päivälliseltä ylijääneistä tähteistä silakanpalan ja nakkasi sen kissalle. Katti nappasi palan lennosta ja alkoi kehräten ahmia sitä suihinsa.

Tällaisia heidän iltansa olivat. Kahdestaan pienessä tuvassa he tekivät askareensa joka päivä lähes samalla tavalla. Toinen kiehnäten ja toinen tupisten, eikä kumpikaan osaisi enää elää ilman toista. Vanhuksen puoliso oli nukkunut pois aikoja sitten. He olivat asustaneet kahdestaan jo hyvän tovin.

Vanhus istui keittiön pienen pöydän ääreen ja joi iltakahvinsa. Kohta olisi nukkumaanmenon aika. Hän katseli kellon viisareita. Ne lähestyivät yhdeksää. Nukkumaanmenot olivat alkaneet vaivata häntä. Hän ei enää muistanut tarkalleen milloin se alkoi, mutta nykyään joka ilta häntä vaivasi sama asia, koska ei voinut olla varma toistuisiko se juuri sinäkin iltana, mikä oli tapahtunut jo niin monena iltana aikaisemmin.

Huokaisten hän nousi ja linkutti iltatoimilleen. Kissa hyppäsi uunin päälle. Se oli saanut varsinaiseksi iltapalakseen ihan kokonaisia silakoita kokonaista kaksi kappaletta. Nyt se kellahti tyytyväisenä kyljelleen ja ummisti silmänsä. Vanhus palasi hetken päästä. Hän ei kiinnittänyt kissaan mitään huomiota, eikä kissa häneen. He tiesivät katsomattakin missä toinen oli ja mitä tämä teki.

Vanhus istuutui sängyn laidalle ja katseli hetken yöpöydällä olevia kuvia. Siinä olivat hänen rakkaansa. Jokaisesta oli kuva, vaikka kaikki kuvat eivät olleetkaan enää tuoreita. Sitten hän veti jalkaansa villasukat ja käpertyi peiton alle unta odottamaan.

Tuvan kellon tikitys oli ainoa ääni, joka kuului. Uni ei tullut heti. Hän oli jättänyt tiskipöydän valon päälle, jotta näkisi ovenraosta keittiöön. Kohta uni varmasti tulisi. Antoi vain odottaa itseään.

Unen viipyminen oli huono merkki, koska niin kävi juuri niinä iltoina, kun se tapahtui. Ja kuten hän osasikin jo odottaa, niin nytkin alkoi vähitellen tulla sellainen tunne, että joku tuijotti häntä. Hän ei ensin ollut välittävinään tuosta tunteesta, mutta vähitellen se valtasi kaikki ajatukset. Kello tikitti. Aika kulki armotta eteenpäin. Yö lyheni hetki hetkeltä, eikä hän saanut unta, koska hänestä tuntui, että joku tuijotti häntä herkeämättä.

Lopulta hän luovutti ja kääntyi katsomaan selkänsä taakse. Siellä se oli taas. Kyhjötti huoneen peräseinän ja sängyn välissä varjoissa. Sen kasvoista näkyi vain puolet, kun se tuijotti häntä sängyn takaa. Sillä oli tumma tukka, kalpea iho ja hailakat silmät. Se oli lapsi. Semmoinen alkaa vaivata vähitellen, kun se toistuu toistumistaan viikosta toiseen. Tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi. Sitä ei näkynyt eikä kuulunut päivisin eikä aina yölläkään, mutta se ilmestyi siihen samaan kohtaan tuijottamaan häntä aina vain yöaikaan. Se ei tehnyt mitään muuta. Aamulla se oli kadonnut.

Nyt hän ei enää jaksanut ihmetellä asiaa, vaan kysyi lapselta mitä se halusi. Lapsi ei sanonut mitään, mutta se teki jotakin muuta. Se nousi hitaasti seisomaan ja osoitti kamarin ikkunasta ulos. Sillä oli kalvakka iho ja vaatteena vain pitkä paita. Se oli kaikessa kauheudessaan surullisen näköinen. Mistä lie tullut tänne pieni poloinen pelkkä paitariepu yllään, vanhus tuumi itsekseen. Hän oli kasvattanut viisi lasta ja vaikka kuinka monta lastenlasta, joten hän tiesi kyllä mitä tuo lapsirukka tarvitsi.

Vanhus työnsi peiton syrjään ja nousi. Hän veti ylleen lämpimän aamutakin ja sanoi lapselle: ”No niin, tulehan”, ja odottamatta vastausta hän linkkasi tuvan läpi eteiseen, josta otti ylleen vielä pitkän ulkotakin, huivin ja kengät. Puettuaan hän kääntyi katsomaan tuvan suuntaan. Lapsi seisoi tuvan ovella tuijottaen häntä hailakoilla silmillään. Vanhus oli näkevinään niissä pilkettä. Kissa sen sijaan katseli heitä ihmeissään uunin päältä. Se ei käsittänyt minne he olivat menossa keskellä yötä ja jos jonnekin oltiin menossa, niin sehän ei jäisi matkasta pois.

Vanhus avasi oven. Hänen talonsa oli syrjemmässä muista. Katulampun keltainen valo opasti heidät kadulle. Vanhus kulki edellä, lapsi tuli hänen jäljessään ja kissa seurasi heitä viimeisenä.

Muutaman kadun kulman jälkeen he saapuivat leikkikentälle. Se oli autio. Vanhus asteli kentälle ja istuutui puiselle penkille. ”Siinä on kiikkuja ja liukumäki. Niissä on mukava leikkiä.” Lapsi katseli leikkikenttää. Se meni lopulta rautaisen kiikkukehikon luo ja istuutui kettingeillä roikkuvalle kiikkulaudalle. Kiikkulauta tuskin liikkui, mutta lapsi näytti onnelliselta. Vanhus katseli sitä. Kissa hipsi kentän laidalla kyhjöttävään grillikatokseen, josta piti silmällä pienintäkin risausta. Aika tuntui pysähtyvän.

Vanhus havahtui vasta kun kuuli etäämmältä lähestyviä askelia ja puheen sorinaa. Hetken kuluttua poikaporukka ohitti leikkikentän. He huomasivat keskellä yötä leikkikentän penkillä istuvan vanhuksen ja alkoivat naureskella hänelle, mutta eivät pysähtyneet, vaan jatkoivat matkaansa. Vanhus ei välittänyt heistä. Hän katseli tyynenä kuinka lapsi istui keinussa. Pojat olivat vielä nuoria, eivätkä nähneet mitä jättivät jälkeensä.