Tarina minusta

Tarina minusta

En välitä avata verhoja tänään. Olen nähnyt sinut maailma. Jos ei sada, aurinko polttaa ihon. Pilvet tekevät ilmasta viileän. Monet ihastuvat kukkasiin, mutta vain harvaa kiinnostaa se, mistä ne kasvavat.

Lojun sängyllä. Auringonvalo tulee verhojen läpi luokseni, katsomaan minua. En välitä siitä. Olen yksin kotona, eikä minun tarvitse välittää siitä, että on aamu. Tämä maailma on rakennettu päiväihmisille. Vapaapäivinä yöihmisten ei tarvitse välittää päiväihmisten aamuista.

Suljen silmäni. Ehkä maailma katoaa, jos en katso sitä. Kaikki velvollisuudet ja virheet sen mukana.

Naapurista kuuluu vaimeaa kolinaa. Talon ohi ajaa auto. Schjerfbeckin Oven takaa loistaa menneisyys tai tulevaisuus. Vaikea sanoa kumpi. Ovi on kiinni.

Halaan peittoa. Joinakin hetkinä sitä luulee tietävänsä kuka on ja minne on menossa, mutta sitten tapahtuu jotakin, eikä enää tiedäkään. Muutaman kerran jälkeen ei enää edes luule. Tekojen jättämät kysymykset hämärtävät syyt. Siinä hämärässä suunta katoaa, jos sitä oli koskaan nähnytkään.

Edes hetken. Kukaan ei näe minua. Ei kysy. Ei vaadi. Ei odota. Tämän hetken olen olemassa.

Nukahdan. Näen unia, joita en muista. Herään. On päivä. Nousen ja keitän kahvin.

Otan kynän, mutta en pysty kirjoittamaan. En sitä mitä aioin. Tarina jää jumiin. Aina samoihin kohtiin.

Miksi?

Luovutan. Lasken kynän. Ehkä syy ei ole maailmassa.

Aukaisen verhot. Tehdyt ja tekemättömät teot. Toisten ja omat. Joskus on vaikeampaa lähteä kuin jäädä. Askeleet eivät peity. Tuijotan ulos kirkkaaseen päivään. Kahvi höyryää.

Kaikella on syynsä.

Oma tarina on kerrottava niin monta kertaa, että sen osaa.

New Yorkin valot

New Yorkin valot

Jos pitää valita, niin oma onni vai toisen onni? Omat unelmat vai toisen unelmat? Oma paras vai toisen paras?

Lapset leikkivät omassa kodissa, omilla leluilla. He saavat ruuan, puhtaat vaatteet, haleja ja toruja. Heille luetaan iltasatu, peitellään ja suukotellaan hyvät yöt. Toivon, että he ovat niin onnellisia kuin yhden vanhemman perheessä voi olla. Heidän kirkkaat silmänsä ja hymynsä ovat palkinto, halaus äidin sydämelle.

On ilta. Lapset nukahtavat. Hiljaisuus laskeutuu asuntoon. Äidin päivä päättyy ja on minun vuoroni. Minun vuoroni elää iltauutisten ja unen välillä. Istun sohvalle, avaan TV:n tai kirjan tai ehkä vain istun. Tässä se on, elämä. Sohvalla. Vaihtelun vuoksi voi olla myös keittiöjakkaralla. Pari kolme tuntia illalla.

Jos tekee oikein, tuleeko onnelliseksi? Oikein kenelle?

Valvon myöhään. Siirrän nukkumaanmenoa viimeiseen asti, koska en halua elämän päättyvän. Matkustan New Yorkiin, muutan Buenos Airesiin, kuljen Lontoon katuja. Kirjoitan kirjan. Menestyn. Tapaan uusia ihmisiä. Nauran. Rakastun. Näen ja koen. Elän. Yhä uudestaan. Sohvalla.

Mitä väliä unelmilla on tai sillä toteutuvatko ne? Monet niistä ovat aivan mahdottomia. Silti ne palaavat yhä uudelleen ajatuksiin. Osa niistä hellii ja innostaa, mutta jotkut niistä nipistävät kipeästi.

Nousen. Pesen hampaat ja kasvot. Vaihdan yöpaidan. Tarkistan, että ulko-ovi on lukossa. Katselen hetken nukkuvia lapsiani. Kömmin sänkyyni. Luen tai kuuntelen musiikkia. Nukahdan.

New Yorkin valot sammuvat.

Joskus on vain unohdettava. On iloittava siitä, että tekee oikein toisille, että saa heidät onnellisiksi. Kaikkea ei voi saada. On unohdettava, vaikka unelmat eivät koskaan unohda meitä. Vähiten ne, joihin joskus uskoimme.