Roki

Roki

Kurkistin varovasti porraskaiteen raosta alakertaan. Isä oli jo hereillä. Hän kolisteli vaimeasti keittiössä ja keitti kahvia. Sydämeni pamppaili. Nyt täytyi keskittyä. Isä ei saanut huomata mitään. Varmistin, että huoneeni ovi oli kiinni. Nielaisin ja lähdin laskeutumaan portaita mahdollisimman normaalisti. Se ei ollut helppoa. Sydän hakkasi, kädet tärisivät ja jalat tuntuivat erimittaisilta.

Pääsin alas. Samassa isä ilmestyi keittiöstä Real Madrid -kuppi kädessään.

‒ Huomenta, poika! isä pörrötti hiuksiani ja istuutui sohvalle.

‒ Huomenta, sanoin jäykästi ja toivoin, ettei isä sanoisi enempää. Ei hän sanonut. Aukaisi vain TV:n ja hörppäsi kahvia. Sen tukka pörrötti.

Vilkaisin vaivihkaa portaisiin. Mahdotonta! Tästä en ikinä selviä!

Hivuttauduin veskiin. Jospa isä siirtyisi sillä aikaa, kun pesin hampaita. Juuri kun kurotin kohti hammasharjamukia, kuulin musertavan äänen. Real Madridin pelasi FC Barcelonaa vastaan! Isä oli kääntänyt urheilukanavalle. Nyt hän ei hievahtaisikaan paikoiltaan!

Tuijotin hammasharjamukia kädessäni. Siinä luki Leevi. Epätoivo oli jo vallata minut, kunnes äkkiä sain idean.

Raotin veskinovea. Isä istui minuun selin ja TV piti isoa ääntä. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja hiivin isän huomaamatta keittiöön.

Avasin varovasti jääkaapin. Silmäilin sen sisältöä kiireesti peläten, että isä yllättäisi minut hetkenä minä hyvänsä. Sitten huomasin eilisen lohikeittokattilan. Se oli täydellinen! Laitoin hammasharjan ja -tahnan viereiselle pöydälle. Ammensin pari kauhallista keittoa hammasharjamukiin. Sitten suljin jääkaapin, otin harjan ja tahnan toiseen käteen ja hiivin isän selän taakse. Peli oli käynnissä ja isä seurasi sitä huomaamatta minua.

‒ Menen yläkertaan pesemään hampaat, mutisin. Isä vain nyökkäsi irrottamatta katsettaan pelistä.

Nousin varovasti portaat, jotta keitto ei läikkyisi. Isä vilkaisi minua. Yritin kiirehtiä askeleitani, mutta todennäköisesti näytin vain epäilyttävämmältä. En uskaltanut katsoa, mutta minusta tuntui, että isä piti minua silmällä.

Pääsin vihdoin yläkertaan. Odottelin hetken kuulostaisiko isä arvanneen jotakin. Kun mitään ei kuulunut, hiivin huoneeni ovelle ja raotin sitä. Huonekin oli hiljainen. Livahdin sisään ja suljin oven. Ikkunasta tuli hieman valoa, mutta muuten huone oli hämärä. Voisinkohan sytyttää valot? Ehkä parempi, että en sytytä. Isä tiesi aina, jos huoneessani oli valot, vaikka en käsitäkään miten se on mahdollista.

Kyykistyin hämärässä huoneessa ja yritin nähdä ympärilleni. Koitin erottaa kaikki kolot ja sopet ja nähdä jopa sängyn alle. Missään ei näkynyt liikettä. Laskin varovasti lohikeiton lattialle. Silloin jostain kirjahyllyn suunnalta kuului pehmeä tömähdys.

Samassa pieni, tumma hahmo tepsutteli luokseni. Se puski säärtäni pehmeällä päällään ja kehräsi hiljaa. Rapsutin sitä niskasta. Nälissään se nuuhki hammasharjamukia ja kurkotti lipaisemaan keittolientä. Ilokseni keitto näytti maistuvan sille. Se nappasi yhden lohenpalan ja alkoi ahnaasti syödä sitä.

Katselin sitä ja silitin sen pehmeää turkkia. Olin löytänyt kissanpennun roskiksien takaa. Se oli kyhjöttänyt siellä ypöyksin, viluissaan ja nälissään. Olin aina halunnut lemmikin, mutta isä ei ollut koskaan luvannut sellaista. Ei nyt. Ei tänne. Ehkä joskus. Katsotaan. Sanon sitten. Ei. En enää uskonut, että isä oikeasti antaisi minun ottaa lemmikkiä. Hän vain vältteli aihetta, koska minä toivoin lemmikkiä niin paljon. Siksipä hylätyn kissanpennun nähdessäni en ollut miettinyt asiaa sen kummemmin – olin vain mennyt pennun luokse ja nostanut sen takkini sisään. Isä oli ollut juuri silloin ulkona, joten olin saanut kuljetettua pennun salaa huoneeseeni.

Se oli söpö. Sen turkki oli vielä pentukarvasta pörröinen ja sillä oli isot korvat. Heti ensimmäisenä iltana se oli tullut minun viereeni nukkumaan ja minä olin ollut onnellinen, kun sain nukahtaa sen tasaiseen kehräykseen. Kuvittelin, että kissa huristeli pienellä mopolla höyhensaarille ja minä istuin sen kyydissä.

Nyt se nappasi jo kolmannen kalanpalan ja minä suukotin sen mustaa päätä. Äkkiä tajusin, että isä kyykötti vieressäni. Sydän hyppäsi saman tien kurkkuun ja minulla oli täysi työ pidättää itkua.

‒ Anteeksi, isä!

Isä katseli kuinka kalanpala katosi pikkukissan vatsaan. Sanomatta mitään, hän veti minut syliinsä ja halasi minua. Silloin minulta pääsi itku. Minua oli pelottanut ihan kauheasti ja samalla olin ollut niin onnellinen uudesta kissastani.

‒ Minä löysin sen roskiksilta eilen. Tykkään siitä kauheasti.

Isä silitti hiuksiani ja taisi hymyillä.

‒ Jokos olet keksinyt sille nimen?

‒ Roki.

‒ Oletko varma, että se on poika?

Nyökkäsin.

Isäkin rapsutti kissaa. Se alkoi taas kehrätä, vaikka söi koko ajan.

‒ Pitäähän sitä yksi Roki olla meilläkin, isä naurahti.

Rutistin isää lujaa. Minulla oli maailman paras isä!