New Yorkin valot

New Yorkin valot

Jos pitää valita, niin oma onni vai toisen onni? Omat unelmat vai toisen unelmat? Oma paras vai toisen paras?

Lapset leikkivät omassa kodissa, omilla leluilla. He saavat ruuan, puhtaat vaatteet, haleja ja toruja. Heille luetaan iltasatu, peitellään ja suukotellaan hyvät yöt. Toivon, että he ovat niin onnellisia kuin yhden vanhemman perheessä voi olla. Heidän kirkkaat silmänsä ja hymynsä ovat palkinto, halaus äidin sydämelle.

On ilta. Lapset nukahtavat. Hiljaisuus laskeutuu asuntoon. Äidin päivä päättyy ja on minun vuoroni. Minun vuoroni elää iltauutisten ja unen välillä. Istun sohvalle, avaan TV:n tai kirjan tai ehkä vain istun. Tässä se on, elämä. Sohvalla. Vaihtelun vuoksi voi olla myös keittiöjakkaralla. Pari kolme tuntia illalla.

Jos tekee oikein, tuleeko onnelliseksi? Oikein kenelle?

Valvon myöhään. Siirrän nukkumaanmenoa viimeiseen asti, koska en halua elämän päättyvän. Matkustan New Yorkiin, muutan Buenos Airesiin, kuljen Lontoon katuja. Kirjoitan kirjan. Menestyn. Tapaan uusia ihmisiä. Nauran. Rakastun. Näen ja koen. Elän. Yhä uudestaan. Sohvalla.

Mitä väliä unelmilla on tai sillä toteutuvatko ne? Monet niistä ovat aivan mahdottomia. Silti ne palaavat yhä uudelleen ajatuksiin. Osa niistä hellii ja innostaa, mutta jotkut niistä nipistävät kipeästi.

Nousen. Pesen hampaat ja kasvot. Vaihdan yöpaidan. Tarkistan, että ulko-ovi on lukossa. Katselen hetken nukkuvia lapsiani. Kömmin sänkyyni. Luen tai kuuntelen musiikkia. Nukahdan.

New Yorkin valot sammuvat.

Joskus on vain unohdettava. On iloittava siitä, että tekee oikein toisille, että saa heidät onnellisiksi. Kaikkea ei voi saada. On unohdettava, vaikka unelmat eivät koskaan unohda meitä. Vähiten ne, joihin joskus uskoimme.