Vaarille

Vaarille

Pienet jalat,

pellavapää.

Äiti poikansa syliinsä sulkee

hiuksia nuuhkaisee.

Älä huoli, emme yksin jää.

Pojan askel varmenee.

Päivä nousee yhä uudelleen.

Poikki pihamaan, halki pellon pinkaisee

metsien humina sydämessään.

Mikä onni ja ihanuus on koti tää.

Vaan huolettomuus on kuin hetki vain,

kun jo samaa tahtia jalat käy.

Retket nää iäks mieleen jää.

Vaikka rauha maan parantaa,

yhä muistot miestä vainoaa.

Hyvästi veljet.

Työhön tarttuu.

Menneet peltosarkaan hautautuu.

Ei poikaa näy,

vain mies ja toukotyöt.

Uutta onnea koti versoaa.

Elävistään iloitsee,

vaikkei vainajiaan unhoittaa voi.

Niin painuu päivä.

Iäks menneet ovat päivät nuo.

Hiljaa keinuu vilja,

ei miestä näy.

Sydämiin on jäänyt luo.

Ei rakkaampaa, ei rakkaampaa

Vaarin muistolle

Hanna Tervoja