Tarina minusta
En välitä avata
verhoja tänään. Olen nähnyt sinut maailma. Jos ei sada, aurinko polttaa ihon.
Pilvet tekevät ilmasta viileän. Monet ihastuvat kukkasiin, mutta vain harvaa
kiinnostaa se, mistä ne kasvavat.
Lojun
sängyllä. Auringonvalo tulee verhojen läpi luokseni, katsomaan minua. En välitä
siitä. Olen yksin kotona, eikä minun tarvitse välittää siitä, että on aamu. Tämä
maailma on rakennettu päiväihmisille. Vapaapäivinä yöihmisten ei tarvitse
välittää päiväihmisten aamuista.
Suljen
silmäni. Ehkä maailma katoaa, jos en katso sitä. Kaikki velvollisuudet ja
virheet sen mukana.
Naapurista
kuuluu vaimeaa kolinaa. Talon ohi ajaa auto. Schjerfbeckin Oven takaa loistaa menneisyys
tai tulevaisuus. Vaikea sanoa kumpi. Ovi on kiinni.
Halaan
peittoa. Joinakin hetkinä sitä luulee tietävänsä kuka on ja minne on menossa,
mutta sitten tapahtuu jotakin, eikä enää tiedäkään. Muutaman kerran jälkeen ei enää
edes luule. Tekojen jättämät kysymykset hämärtävät syyt. Siinä hämärässä suunta
katoaa, jos sitä oli koskaan nähnytkään.
Edes hetken.
Kukaan ei näe minua. Ei kysy. Ei vaadi. Ei odota. Tämän hetken olen olemassa.
Nukahdan. Näen
unia, joita en muista. Herään. On päivä. Nousen ja keitän kahvin.
Otan kynän,
mutta en pysty kirjoittamaan. En sitä mitä aioin. Tarina jää jumiin. Aina
samoihin kohtiin.
Miksi?
Luovutan. Lasken
kynän. Ehkä syy ei ole maailmassa.
Aukaisen verhot.
Tehdyt ja tekemättömät teot. Toisten ja omat. Joskus on vaikeampaa lähteä kuin
jäädä. Askeleet eivät peity. Tuijotan ulos kirkkaaseen päivään. Kahvi höyryää.
Kaikella on
syynsä.
Oma
tarina on kerrottava niin monta kertaa, että sen osaa.
