Roki

Roki

Kurkistin varovasti porraskaiteen raosta alakertaan. Isä oli jo hereillä. Hän kolisteli vaimeasti keittiössä ja keitti kahvia. Sydämeni pamppaili. Nyt täytyi keskittyä. Isä ei saanut huomata mitään. Varmistin, että huoneeni ovi oli kiinni. Nielaisin ja lähdin laskeutumaan portaita mahdollisimman normaalisti. Se ei ollut helppoa. Sydän hakkasi, kädet tärisivät ja jalat tuntuivat erimittaisilta.

Pääsin alas. Samassa isä ilmestyi keittiöstä Real Madrid -kuppi kädessään.

‒ Huomenta, poika! isä pörrötti hiuksiani ja istuutui sohvalle.

‒ Huomenta, sanoin jäykästi ja toivoin, ettei isä sanoisi enempää. Ei hän sanonut. Aukaisi vain TV:n ja hörppäsi kahvia. Sen tukka pörrötti.

Vilkaisin vaivihkaa portaisiin. Mahdotonta! Tästä en ikinä selviä!

Hivuttauduin veskiin. Jospa isä siirtyisi sillä aikaa, kun pesin hampaita. Juuri kun kurotin kohti hammasharjamukia, kuulin musertavan äänen. Real Madridin pelasi FC Barcelonaa vastaan! Isä oli kääntänyt urheilukanavalle. Nyt hän ei hievahtaisikaan paikoiltaan!

Tuijotin hammasharjamukia kädessäni. Siinä luki Leevi. Epätoivo oli jo vallata minut, kunnes äkkiä sain idean.

Raotin veskinovea. Isä istui minuun selin ja TV piti isoa ääntä. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja hiivin isän huomaamatta keittiöön.

Avasin varovasti jääkaapin. Silmäilin sen sisältöä kiireesti peläten, että isä yllättäisi minut hetkenä minä hyvänsä. Sitten huomasin eilisen lohikeittokattilan. Se oli täydellinen! Laitoin hammasharjan ja -tahnan viereiselle pöydälle. Ammensin pari kauhallista keittoa hammasharjamukiin. Sitten suljin jääkaapin, otin harjan ja tahnan toiseen käteen ja hiivin isän selän taakse. Peli oli käynnissä ja isä seurasi sitä huomaamatta minua.

‒ Menen yläkertaan pesemään hampaat, mutisin. Isä vain nyökkäsi irrottamatta katsettaan pelistä.

Nousin varovasti portaat, jotta keitto ei läikkyisi. Isä vilkaisi minua. Yritin kiirehtiä askeleitani, mutta todennäköisesti näytin vain epäilyttävämmältä. En uskaltanut katsoa, mutta minusta tuntui, että isä piti minua silmällä.

Pääsin vihdoin yläkertaan. Odottelin hetken kuulostaisiko isä arvanneen jotakin. Kun mitään ei kuulunut, hiivin huoneeni ovelle ja raotin sitä. Huonekin oli hiljainen. Livahdin sisään ja suljin oven. Ikkunasta tuli hieman valoa, mutta muuten huone oli hämärä. Voisinkohan sytyttää valot? Ehkä parempi, että en sytytä. Isä tiesi aina, jos huoneessani oli valot, vaikka en käsitäkään miten se on mahdollista.

Kyykistyin hämärässä huoneessa ja yritin nähdä ympärilleni. Koitin erottaa kaikki kolot ja sopet ja nähdä jopa sängyn alle. Missään ei näkynyt liikettä. Laskin varovasti lohikeiton lattialle. Silloin jostain kirjahyllyn suunnalta kuului pehmeä tömähdys.

Samassa pieni, tumma hahmo tepsutteli luokseni. Se puski säärtäni pehmeällä päällään ja kehräsi hiljaa. Rapsutin sitä niskasta. Nälissään se nuuhki hammasharjamukia ja kurkotti lipaisemaan keittolientä. Ilokseni keitto näytti maistuvan sille. Se nappasi yhden lohenpalan ja alkoi ahnaasti syödä sitä.

Katselin sitä ja silitin sen pehmeää turkkia. Olin löytänyt kissanpennun roskiksien takaa. Se oli kyhjöttänyt siellä ypöyksin, viluissaan ja nälissään. Olin aina halunnut lemmikin, mutta isä ei ollut koskaan luvannut sellaista. Ei nyt. Ei tänne. Ehkä joskus. Katsotaan. Sanon sitten. Ei. En enää uskonut, että isä oikeasti antaisi minun ottaa lemmikkiä. Hän vain vältteli aihetta, koska minä toivoin lemmikkiä niin paljon. Siksipä hylätyn kissanpennun nähdessäni en ollut miettinyt asiaa sen kummemmin – olin vain mennyt pennun luokse ja nostanut sen takkini sisään. Isä oli ollut juuri silloin ulkona, joten olin saanut kuljetettua pennun salaa huoneeseeni.

Se oli söpö. Sen turkki oli vielä pentukarvasta pörröinen ja sillä oli isot korvat. Heti ensimmäisenä iltana se oli tullut minun viereeni nukkumaan ja minä olin ollut onnellinen, kun sain nukahtaa sen tasaiseen kehräykseen. Kuvittelin, että kissa huristeli pienellä mopolla höyhensaarille ja minä istuin sen kyydissä.

Nyt se nappasi jo kolmannen kalanpalan ja minä suukotin sen mustaa päätä. Äkkiä tajusin, että isä kyykötti vieressäni. Sydän hyppäsi saman tien kurkkuun ja minulla oli täysi työ pidättää itkua.

‒ Anteeksi, isä!

Isä katseli kuinka kalanpala katosi pikkukissan vatsaan. Sanomatta mitään, hän veti minut syliinsä ja halasi minua. Silloin minulta pääsi itku. Minua oli pelottanut ihan kauheasti ja samalla olin ollut niin onnellinen uudesta kissastani.

‒ Minä löysin sen roskiksilta eilen. Tykkään siitä kauheasti.

Isä silitti hiuksiani ja taisi hymyillä.

‒ Jokos olet keksinyt sille nimen?

‒ Roki.

‒ Oletko varma, että se on poika?

Nyökkäsin.

Isäkin rapsutti kissaa. Se alkoi taas kehrätä, vaikka söi koko ajan.

‒ Pitäähän sitä yksi Roki olla meilläkin, isä naurahti.

Rutistin isää lujaa. Minulla oli maailman paras isä!

Minne

Minne

Harmaat vedet

vievät kirkkaampiin vesiin.

Kimmeltää laineet

välkehtii hiekka.

Turkoosina hohtaa silmänkantamattomiin.

Yö lämmin

rytmi vie.

      Uusi

vapaa

kaunis.

The Rotten Dreams

Vanhus ja lapsi

Vanhus ja lapsi

Vanhus keitti lieden ääressä kahvia. Raidallinen kissa kiehnäsi hänen jaloissaan. Hän työnsi kissan kauemmaksi ja tupisi sille: ”Äläs kiehnää siinä nyt”, mutta kissa tuli aina vain uudestaan kiehnäämään. Se tiesi, että sinnikkäällä kiehnäämisellä ja puskemisella irtosi aina lopulta jokin makupala. Nytkin vanhus kyllästyi. Hän nappasi päivälliseltä ylijääneistä tähteistä silakanpalan ja nakkasi sen kissalle. Katti nappasi palan lennosta ja alkoi kehräten ahmia sitä suihinsa.

Tällaisia heidän iltansa olivat. Kahdestaan pienessä tuvassa he tekivät askareensa joka päivä lähes samalla tavalla. Toinen kiehnäten ja toinen tupisten, eikä kumpikaan osaisi enää elää ilman toista. Vanhuksen puoliso oli nukkunut pois aikoja sitten. He olivat asustaneet kahdestaan jo hyvän tovin.

Vanhus istui keittiön pienen pöydän ääreen ja joi iltakahvinsa. Kohta olisi nukkumaanmenon aika. Hän katseli kellon viisareita. Ne lähestyivät yhdeksää. Nukkumaanmenot olivat alkaneet vaivata häntä. Hän ei enää muistanut tarkalleen milloin se alkoi, mutta nykyään joka ilta häntä vaivasi sama asia, koska ei voinut olla varma toistuisiko se juuri sinäkin iltana, mikä oli tapahtunut jo niin monena iltana aikaisemmin.

Huokaisten hän nousi ja linkutti iltatoimilleen. Kissa hyppäsi uunin päälle. Se oli saanut varsinaiseksi iltapalakseen ihan kokonaisia silakoita kokonaista kaksi kappaletta. Nyt se kellahti tyytyväisenä kyljelleen ja ummisti silmänsä. Vanhus palasi hetken päästä. Hän ei kiinnittänyt kissaan mitään huomiota, eikä kissa häneen. He tiesivät katsomattakin missä toinen oli ja mitä tämä teki.

Vanhus istuutui sängyn laidalle ja katseli hetken yöpöydällä olevia kuvia. Siinä olivat hänen rakkaansa. Jokaisesta oli kuva, vaikka kaikki kuvat eivät olleetkaan enää tuoreita. Sitten hän veti jalkaansa villasukat ja käpertyi peiton alle unta odottamaan.

Tuvan kellon tikitys oli ainoa ääni, joka kuului. Uni ei tullut heti. Hän oli jättänyt tiskipöydän valon päälle, jotta näkisi ovenraosta keittiöön. Kohta uni varmasti tulisi. Antoi vain odottaa itseään.

Unen viipyminen oli huono merkki, koska niin kävi juuri niinä iltoina, kun se tapahtui. Ja kuten hän osasikin jo odottaa, niin nytkin alkoi vähitellen tulla sellainen tunne, että joku tuijotti häntä. Hän ei ensin ollut välittävinään tuosta tunteesta, mutta vähitellen se valtasi kaikki ajatukset. Kello tikitti. Aika kulki armotta eteenpäin. Yö lyheni hetki hetkeltä, eikä hän saanut unta, koska hänestä tuntui, että joku tuijotti häntä herkeämättä.

Lopulta hän luovutti ja kääntyi katsomaan selkänsä taakse. Siellä se oli taas. Kyhjötti huoneen peräseinän ja sängyn välissä varjoissa. Sen kasvoista näkyi vain puolet, kun se tuijotti häntä sängyn takaa. Sillä oli tumma tukka, kalpea iho ja hailakat silmät. Se oli lapsi. Semmoinen alkaa vaivata vähitellen, kun se toistuu toistumistaan viikosta toiseen. Tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi. Sitä ei näkynyt eikä kuulunut päivisin eikä aina yölläkään, mutta se ilmestyi siihen samaan kohtaan tuijottamaan häntä aina vain yöaikaan. Se ei tehnyt mitään muuta. Aamulla se oli kadonnut.

Nyt hän ei enää jaksanut ihmetellä asiaa, vaan kysyi lapselta mitä se halusi. Lapsi ei sanonut mitään, mutta se teki jotakin muuta. Se nousi hitaasti seisomaan ja osoitti kamarin ikkunasta ulos. Sillä oli kalvakka iho ja vaatteena vain pitkä paita. Se oli kaikessa kauheudessaan surullisen näköinen. Mistä lie tullut tänne pieni poloinen pelkkä paitariepu yllään, vanhus tuumi itsekseen. Hän oli kasvattanut viisi lasta ja vaikka kuinka monta lastenlasta, joten hän tiesi kyllä mitä tuo lapsirukka tarvitsi.

Vanhus työnsi peiton syrjään ja nousi. Hän veti ylleen lämpimän aamutakin ja sanoi lapselle: ”No niin, tulehan”, ja odottamatta vastausta hän linkkasi tuvan läpi eteiseen, josta otti ylleen vielä pitkän ulkotakin, huivin ja kengät. Puettuaan hän kääntyi katsomaan tuvan suuntaan. Lapsi seisoi tuvan ovella tuijottaen häntä hailakoilla silmillään. Vanhus oli näkevinään niissä pilkettä. Kissa sen sijaan katseli heitä ihmeissään uunin päältä. Se ei käsittänyt minne he olivat menossa keskellä yötä ja jos jonnekin oltiin menossa, niin sehän ei jäisi matkasta pois.

Vanhus avasi oven. Hänen talonsa oli syrjemmässä muista. Katulampun keltainen valo opasti heidät kadulle. Vanhus kulki edellä, lapsi tuli hänen jäljessään ja kissa seurasi heitä viimeisenä.

Muutaman kadun kulman jälkeen he saapuivat leikkikentälle. Se oli autio. Vanhus asteli kentälle ja istuutui puiselle penkille. ”Siinä on kiikkuja ja liukumäki. Niissä on mukava leikkiä.” Lapsi katseli leikkikenttää. Se meni lopulta rautaisen kiikkukehikon luo ja istuutui kettingeillä roikkuvalle kiikkulaudalle. Kiikkulauta tuskin liikkui, mutta lapsi näytti onnelliselta. Vanhus katseli sitä. Kissa hipsi kentän laidalla kyhjöttävään grillikatokseen, josta piti silmällä pienintäkin risausta. Aika tuntui pysähtyvän.

Vanhus havahtui vasta kun kuuli etäämmältä lähestyviä askelia ja puheen sorinaa. Hetken kuluttua poikaporukka ohitti leikkikentän. He huomasivat keskellä yötä leikkikentän penkillä istuvan vanhuksen ja alkoivat naureskella hänelle, mutta eivät pysähtyneet, vaan jatkoivat matkaansa. Vanhus ei välittänyt heistä. Hän katseli tyynenä kuinka lapsi istui keinussa. Pojat olivat vielä nuoria, eivätkä nähneet mitä jättivät jälkeensä.